Muistan hyvin syksyn 1980. Isämme houkutteli meidät kolme villiä Kettusen veljestä vanhaan Ladaansa, ja vei meidät upouudelle urheilutalolle Tikkurilaan. Autoon otettiin myös pari innokasta naapurin poikaa. Ylä Tikkkurilan kipinä oli päättänyt perustaa painijaoston ja aloittaa uuden lajin, painin. Sen valmentajaksi tuli helsinkiläistynyt Iisalmelaissyntyinen Kaimo Kami Koponen, entinen keski ikäinen aktiivipainija. Kami oli luonteeltaan rauhallinen ja osin vaatimatonkin, mutta toisaalta hyvin määrätietoinen ja itsepäinenkin. Meille valmennettaville hän oli aina rauhallinen ja turvallinen, sydämellinen isähahmo. Kami oli hajamielinen professori, joka paneutui elämänsä ykkösasiaan, painiin, täydellä sydämellään ja sydämellisyydellään. Kami nautti meidän nuorten poikien touhuista ja jutuista ja hän oli valmis sitoutumaan täysiaikaiseen valmennukseen meidän nuorten painijoiden urakehityksen eteen.
Treenattuamme kuukauden päivät Kami käski pojat istumaan maton reunalle riviin. Oli puhuttelun aika. Kami kysyi: Kuinka moni teistä pojista haluaisi kävellä tuolla Tikkurilan kaduilla Painin Suomen mestarina..? Lapsenkasvoisten painijoiden käsimeri lainehti. Kami jatkoi: Asia selvä. Nyt sitten vain aletaan harjoittelemaan sen mukaisesti. Harjoitukset on joka arkipäivä klo 17-19. Jos koulussa on kokeet, niin silloin ei tulla treeneihn vaan luetaan kokeisiin kunnolla. Jos keskittyminen lukemiseen herpaantuu, niin avaa ikkuna ja ota happea syvään ja jännittele lihaksia pumppaamalla, aivan kuin keskittyisit painiotteluun. Sen jälkeen alat taas lukemaan. Täällä harjoituksissa keskitytään samoin kunnolla siihen mitä tehdään. Silloin tulee kehitystä.
Viikonloppuisin mentiin aina painikilpailuihin. Ainoa kysymyksemme oli minne päin lähdemme. Kami oli saanut meihin sellaisen innostuksen, että olimme valmiita valloittamaan painimaailman. Hän haki aluksi itse meidät kotoa kyytiinsä kisoihin ja jotkut myös harjoituksiin. Viikonloppuisin oli jopa kahdet eri kilpailut. Toiset oli lauantaina ja toiset sunnuntaina. Kesäisin emme myöskään pitäneet mitään kesälomia. Kami sai meidät ymmärtämään sen, että silloin kuin muut huilaavat ja ovat tauolla, on mahdollisuus mennä muista ohi treenamalla. Muistan kun ensimmäisenä kesänä painiseuramme nimelle vielä naurettiin painileirillä. Mutta ei kauaa, vakuutti Kami, joka oli mukanamme leirillä tukemassa meitä muutamaa pikkupoikaa TUln leirillä. Ja niin kävikin. Meillä oli aivan uskomaton nousu, jollaista ei koko Suomen painimaailma varmasti tunne. Menimme alle viidessä vuodessa jopa koko eteläpohjanmaan painiseurojen ohi poikapainissa. Näin kävi pian myös miesten puolella, sillä voitimme painin seurajoukkueiden Suomen mestaruudenkin parina vuonna peräkkäin. Huippumenestyksen edellytyksenä oli tietysti se, että meidän ryhmäämme ajautui riittävästi lahjakkaita nuoria. Samoin asiaa avitti se, että naapuriseuran alueelta, kuten Helsingin Jyrystä siirtyi parhaimmisto, mm Härkäsen pojat, meidän seuraamme.
Suurin menestyksemme luoja oli kuitenkin painipoikien isähahmo Kaimo Kami Koponen. Kami olikin paljon enemmän kuin vain valmentaja. Meille painipojille hän oli kuin isä. Hän ansaitsi täyden kunnioituksen monella tavalla, myös puutteineen. Kami kirjoitti aina lehtijuttuja paikallislehteen poikiensa menestyksestä kilpailuissa. Luimme niitä tietysti suurella ylpeydellä, ja se innosti meitä nuorukaisia entistä suurempaan treenipanostukseen matolla. Muistan kun jatkuva treenaaminen alkoi jossain vaiheessa puuduttaa, ja kun muut nuorten menot houkuttelivat ulkona, niin valitimme teiniangsteina Kamille kaikista asioista. Haastoimme Kamia: Eikö tuo ole säälittävää, kun valmentaja itse kirjoittaa lehteen juttuja kasvateistaan? Olimme nimittäin huomanneet, että lehtikirjoitukset painista päättyivät Kamin nimikirjaimiin KK. Tämän jälkeen painista kirjoittikin joku tuntematon, jolla oli nimikirjaimet KL. Parin vuoden päästä tajusimme, että samantyyppisten, hyvin yksityiskohtaisten painijuttujen takana oli joku, jonka etunimet olivat Kaimo Lennart..
Kamin treenimetodit olivat monipuoliset. Muistan hyvin köysikiipeilytreenit ja Svedbergin punttiohjelmat sekä tiistai illan äärimmäisen kovan kuntojumpan. Samoin alkulämmittelyinä oli usein juoksusarja. Se tarkoitti noin 12 minuutin yhtämittaista äärimmäistä rääkkiä juosten, tehden välissä niska, vatsa, selkä sekä punnerrussarjat, joiden jälkeen lähdettiin taas täyteen juoksuun. Se oli vain alkulämmittely. Se tehtiin myös kilpailuissa, jotta saatiin se ensimmäinen maitohappo irtoamaan ja elimistö riittävästi hereille ja lihaksisto kunnolla lämpimäksi, perusteli Kami. Mikään tekniikkkataituri Kami ei itse varsinaisesti matolla ollut. Mutta Kami pyysi TULn painin päävalmentajaa Sauli Heinosta auttamaan seuraamme alkuun painitekniikoissa ja valmennustaidoissa. Samoin hän pyysi vanhoja painilegendoja käymään salilla kertomassa muistojaan ja jänniä painijuttujaan. Yksi heistä oli Niilo Nipa Turkkila, vanha MM- mitalisti. Hän oli kunnon stadilainen, joka nauratti meitä nuorukaisia jutuillaan ja röhönaurullaan treeneissä ja kisareissuilla. Samoin Kami kertoili juttujaan mm Köpi Lehtosesta, Olympiavoittajasta, jonka hänkin oli monesti kohdannut matolla. Kamin valmentajamotto oli kuitenkin selvä ja yksinkertainen: painimaan oppii painimalla. Ja siitä Kami piti huolen, että niin tehtiin.
Kami piti myös lupauksensa meille pikkupojille. Siitä ensimmäisestä alkuperäisestä Kamin ryhmästä nousi Suomen mestareiksi ainakin kuusi poikaa: Jukka ja Terho Kettunen, Esa Murtoaro, Juha Lappalainen, Pasi Puustinen ja Harri Back. Kymmenet muut nyt jo keski-ikäistyneet painijat ovat velkaa suuren kunnioituksen elämäntyöstään meidän seuramme eteen tehneelle, ikuisesti rakkaalle, nyt edesmenneelle paini-isällemme Kaimo Kami Koposelle.
Terho Kettunen
