STT:n Raiko Häyrisen tekemä juttu Arista

31.1.2008

VANHUS JA MOLSKI
Painija Ari Härkänen, 35, unelmoi uransa ensimmäisistä olympialaisista
 

Helsinki, 31.1.(STT)  STT-RAIKO HÄYRINEN
 
 – Mä voin katella noita, Ari Härkänen virnistää vantaalaisen kahvilan
 pullatiskillä.
 SM-painit käydään Lapualla viikonvaihteessa, mutta ensimmäisen
vastustajansa Ari Härkänen kohtaa jo perjantai-iltana. Silloin hän astuu
 vaa'alle, joka ei saa osoittaa 66 kiloa enempää.
 Vaaka on tunteeton ja mahtava vastustaja. Se voi selättää painijan ulos
 kisoista jo ennen ensimmäistä ottelua tai viedä laihdutusrääkissä voimat
 väkevimmästäkin miehestä.
 Ja painijoiden joukossa Ari Härkäsen laihdutustalkoot ovat vailla vertaa –
 "sairaalloista", on ilmaus jota Härkänen itse käyttää. Tavallisesti hän
 painaa 76 kiloa, joskus jopa 80 kiloa, ja silloinkin hänen vatsalihaksensa
 erottuvat kuin kuntoilulehden kansikuvamallilla ja olkapäiden etuosissa
 risteilee verisuonten ruuhkainen taajama.
 Tämän hulluuden selitys on tuhansien kilometrien ja seitsemän kuukauden
 päässä. Härkänen on paininut 30 vuotta, voittanut Suomen mestaruuksia ja
 EM-pronssia ja hankkinut maineen kaiken viimeisen päälle tekevänä, aina
 äärimmäisen kovakuntoisena urheilijana.
 Mutta kaloista suurin on kiertänyt hänen koukkunsa kerran toisensa jälkeen.
 Olympiakisat.
 Tänä vuonna ne järjestetään Pekingissä. Sinne Ari Härkänen, 35, haluaa.
 
 "Valmentajan painajainen"
 
 Pitkä tie Pekingiin alkaa Lapualta. Siellä Härkäsen olisi voitettava uransa
 kymmenes kreikkalais-roomalaisen painin SM-kulta.
 Mutta 66 kilon sarja on niin tasainen, että päävalmentaja Mikael Lindgren
 luonnehtii sitä "valmentajan painajaiseksi". SM-kisoissa Härkäsen on
 kuitenkin pakko voittaa, jotta hän pääsisi Tampereella huhtikuussa
 painittaviin EM-kisoihin jahtaamaan olympiapaikkaa.
 Sen jälkeen lippuja Pekingiin jaetaan vielä toukokuussa kahdessa
 olympiakarsintaturnauksessa.
 Se tarkoittaa sitä, että Ari Härkänen saattaa joutua tekemään sairaalloisen
 laihdutuksensa neljä kertaa tämän kevätkauden aikana.
 
 Tiesulku
 
 Härkäsen painiura alkoi vuonna 1978 Helsingin Kulttuuritalon alakerrasta,
 minne hän kuusivuotiaana matkusti kahden isoveljensä perässä Helsingin
 Jyryn harjoituksiin.
 Samana vuonna Ilmajoella painiharrastuksen aloitti pikkupoika, josta oli
 tuleva yksi Suomen menestyksekkäimmistä painijoista ja jonka menestys oli
 samalla määrittävä Ari Härkäsenkin uraa.
 Marko Yli-Hannuksela on toistakymmentä vuotta ollut tiesulku, jonka ohi
 suomalaispainijoilla ei ole ollut mitään asiaa arvokisoihin. Ja sen vuoksi
 Ari Härkänenkin on vuosia jatkanut laihduttamistaan 66-kiloisiin, vaikka
 hänen 175 sentin mittansa riittäisi hyvin 74-kiloisiin.
 – Siellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä edustamaan. Edellisten
 kisojen mitalisti on aina itseoikeutettu seuraaviin kisoihin ja Myhin
 seitsemän arvokisamitalia on nykypainissa aivan uskomaton suoritus. En ole
 katkera, Härkänen sanoo ja virnistää.
 Lisäksi sarjajakojen muutos vuosituhannen alussa iski pahasti Härkäseen.
 Siihen asti hän sai lopettaa laihduttamisensa 69 kiloon.
 – 69 olisi loistava sarja mulle. Kun kuulin muutoksesta, sanoin että nyt mä
 lopetan.
 Lopettaminen jäi kuitenkin alle vuoden mittaiseksi. Sen Ari Härkänen on
 kuitenkin päättänyt, että Pekingin jälkeen, pääsi hän sinne tai ei,
 laihduttaminen saa riittää. Hän siirtyy sarjaa ylemmäs.
 Eikä ole varmaa, että Härkänen olisi lopettamassa suuren kalansa
 pyydystämisen Pekingiin. Sen ratkaisevat terveys ja painisäännöt, joihin
 Härkänen monien painijoiden tapaan ei ole kovin ihastunut.
 – Syksyllä oli huhuja, että säännöt muuttuisivat. Mä sanoin heti, että
 hyvä, mä jatkan Lontooseen, Härkänen sanoo.
 Ja nauraa päälle.
 
 
 "Että ihminen on tyhmä"
 
 Jos uskoo pelkkiä tulosliuskoja, voi luulla, että Suomesta Ateenan 2004
 Olympiakisoihin matkusti kaksi painijaa, Marko Yli-Hannuksela ja Juha
Ahokas. Mutta viikkoa ennen olympiapainien alkua Ateenan-koneeseen nousi
myös Ari Härkänen.
 Edellisenä keväänä hän oli 32-vuotiaana voittanut uransa ensimmäisen
 arvokisamitalin, EM-pronssin, ja nostanut uuteen nousuun jo kertaalleen

 lopettamansa uran. Ateenaan Härkänen lähti mielessään toivo, että joku
 olympiapaikan saaneista painijoista kärähtäisi dopingtestissä,
 loukkaantuisi tai jäisi vaa'alle.
 Päivää ennen punnitusta heräsi toivonkipinä. Kisakylässä puhuttiin, että
 jostain toisesta sarjasta jäisi painija pois ja siten aukeaisi yksi paikka.
 – Mulle tuli sellainen tunne, että vitsi jos tää nyt onnistuis.
 Härkänen oli vielä punnituspäivän aamuna neljä kiloa yli painorajan. Hän
 veti ylleen lämpökerraston, sen päälle paksun puuvillaisen college-asun,
 sen päälle tiiviin sadeasun ja sen päälle tuulipuvun, päähänsä pipon,
 käsiinsä hanskat ja lähti jumppaamaan kiloja pois.
 Härkänen oli ehtinyt hikoilla kolme kiloa, kun päävalmentaja Pasi Sarkkinen
 tuli ilmoittamaan, että toivonkipinä oli sammunut.
 Härkänen puristi kehostaan vielä muutaman pisaran. Ne olivat kyyneleitä.
 – Tuli mieleen, että vitsi että ihminen on tyhmä. Olisi senkin viikon
 voinut järkevämmin käyttää kuin siellä kitkuttelemalla ja laihduttamalla,
 Härkänen nauraa.
 
 
 
 Nälkään tottuu, janoon ei
 
 Painijoiden painonpudotuksen tarkoitus on vain hetkellisesti käväistä
 painorajan alla ja otella lähes normaalipainossa. Koska kaikki tekevät
 samoin, joutuisi normaalipainoisena painorajalla elävä ottelemaan jopa
 kymmenen kiloa itseään isompia vastaan.
 Haastattelupäivänä aikaa SM-kisojen punnitukseen on kolme päivää ja Ari
 Härkäsellä ylipainoa viisi kiloa.
 – Nämä ovat vielä kohtalaisen helppoja päiviä, Härkänen kuitenkin sanoo.
 – Nyt saa vielä tankata nestettä. Juotua tulee niin paljon, ettei melkein
 enää huvittaisi juoda, Härkänen sanoo ja ottaa ison kahvin ja ison lasin mehua.
 Aamiaiseksi Härkänen on syönyt ison lautasellisen puuroa, leseitä ja
 marjoja. Illalla lautasella on 400 gramman möhkäle naudan sisäfilettä tai
 kanaa.
 – Aamulla otetaan hiilarit päivää varten, illalla lihaa lihaksille.
 Todellinen piina koittaa punnitusta edeltävinä kahtena päivänä, kun
 viimeiset kilot tiristetään elimistöstä nesteenä. Punnituspäivänä Härkänen
 puristaa vielä alaspäin kahdesta kolmeen kiloa.
 – Janon tunne on hirveintä. Nälkään tottuu aika nopeasti, mutta janoon ei.
 Välillä tulee epätoivo, kun on niin väsynyt, ettei jaksa jumpata. Aina on
 kuitenkin se pelko, ettei painoa saa putoamaan.
 – Joskus tulee kyllä mieleen, että onhan tää aivan sairasta ja tyhmää.